19.4.2018

Vastoinkäymisistä voimaa

Muutama viikko sitten polkaistiin meidän kisakausi käyntiin ImRan 1-tason koulukilpailuissa. Oltiin maaliskuun puolella käyty jo samaisen seuran järjestämissä rataharjoituksissa, jossa mentiin kaksi HeA:ta, lyhyen ja pitkän radan ohjelmat. Silloin päivä sujui kokonaisuudessaan tosi kivasti ja odotin innolla kauden varsinaista avausta ja kisaratoja. No, vihdoin 7.4. lauantaina päästiinkin sitten tositoimiin ja tämän kevään ensimmäisiin kilpailuihin. Instagramin puolella meitä seuraavat ehkä muistavatkin, ettei kyseinen kisapäivä kuitenkaan sujunut ihan odotusten mukaisesti. 

Meidän piti alkuperäisen suunnitelman mukaan mennä kisoissa sekä HeB KN Special että HeA:1, mutta jouduttiin jättämään HeA kokonaan pois aikataulullisten ongelmien vuoksi. Ehkä se oli ihan hyvä asia, sillä minulla valmistautuminen kisoihin jäi ihan hävyttömän vähäiseksi, sillä olin juuri kisoja edeltävän viikon ajan aika kovasti töissä kiinni ja harjoittelu jäi siksi ihan olemattomaksi. Kisapäivää edeltävää perjantaita lukuun ottamatta taisimme vain maastoilla koko viikon ja yhtenä päivänä en ehtinyt tallille ollenkaan. Perjantain "valmistelutreeni" jäi myös ihan naurettavan lyhyeksi, sillä olin jo ihan poikki reilun 10 tunnin työpäivän jäljiltä ja jaksoin vain ratsastaa nopeasti askellajit läpi. Lähtökohdat kisoihin eivät siis tosiaan päätä huimanneet.

Muutama kuvituskuva ImRan koulurataharjoituksista 17.3. | © Pia Kujanpää ♥


Itse kisapäivään lähdin vähäisestä valmistelusta huolimatta ihan rauhallisin mielin. Kisapaikalla kaikki sujui hyvin, vaikka jouduinkin lähtemään matkaan ilman apukäsiä. Onneksi henkilökunta oli ystävällistä ja sain Dalian hetkeksi annettua parkkivahdin huomaan, kun kävin maksamassa lähtöni. Melkeimpä heti paikalle päästyäni alkoi verryttely ja siitähän se riemu sitten repesikin. Dalia oli todella hankalan oloinen; jäi pohkeen taakse ja oli epätasainen edestä. Siitä puuttui lennokkuus ja rentous kokonaan ja pieni tuskanhiki saatiin kuskille aikaiseksi. Verryttelyn aikana en oikein ehtinyt saamaan hevoseen mitään kontaktia, eikä puhettakaan siitä, että olisin saanut sen hyväksi ja pehmeäksi. Valmistautumisalueella annoin Dalian kävellä vain pitkin ohjin, kunnes muutama ratsukko ennen meidän suoritustamme, aloin ratsastaa sitä siellä läpi. Pienessä tilassa oli hankalaa saada jo valmiiksi pohkeelle hidas hevonen nopeaksi, mutta onnistuin siinä jotenkuten ja Dalia tuli loppujen lopuksi jopa ihan kivaksi! 

Juuri kun olin ehtinyt huokaista helpotuksesta ja pääsimme radalle odottamaan lähtömerkkiä, havaitsi Dalia, että maneesin ulkopuolella seisoi hevosia - ja niitähän piti tietenkin ensin säikähtää ja sen jälkeen vielä kyttäillä. Tuomari onneksi huomasi tilanteen ja odotteli, että pahin jännitys oli ohitse ennen kuin antoi lähtömerkin. Vaikka pahin ylivireys ja "lentoon lähdön" vaara oli ohitse, jäi Dalia silti jännittyneeksi. Koko radankaan aikana se ei ehtinyt kunnolla rentoutumaan, ihan lopuksi ehkä hieman parani, mutta jännityksen vuoksi suoritus oli hieman kiireinen. Lisäksi hevonen jäi jälleen pohkeen taakse, eikä ollut avuille kovin terävä. Positiivista oli kuitenkin se, että itse pystyin suht hyvin keskittymään ratsastukseen, vaikka hevonen olikin vaikeahko. 

Heti radan jälkeen tunne oli helpottunut. Selvittiinhän me sieltä, vaikka tilanne olikin vähän epätoivoisen oloinen huonoine valmisteluineen ja jännityksenaiheineen. Sain paperin käteeni ja siitä huomasi, että numerot paranivat aavistuksen loppua kohti, niin kuin olin vähän aavistellutkin etukäteen. Koko skaala oli 5,5-7 väliltä, eikä viitosella alkaviakaan ollut kuin ihan muutama. Tulos oli 62,800% eli tuollaisella suorituksella ihan kelvollinen. Loppukommenttina oli "Harmittavan jännittynyt suoritus tänään. Pyri ratsastamaan paremmin pohkeen eteen, jolloin myös tuntuma paranee" ja siihen pystyin täysin samaistumaan. 



Kai se on pakko myöntää, että vaikka kuinka yritin olla positiivisin mielin radan jälkeen, niin kyllä kotimatkan aikana muutamaan otteeseen kävi mielessä, että me taas alisuoritettiin. Taas. Hetken aikaa jo tuntui siltä, ettei me koskaan kisoissa onnistuta, kun joka kerta saa tulla kotiin ja sanoa, että "ei me nyt ihan ylletty meidän tasolle". Milloin me sitten ylletään vai ylletäänkö koskaan? Vai olenko mä vain uskotellut itselleni, että me ollaan parempia kotona, mutta todellisuus onkin se mitä me osataan kisoissa? Luulenko mä liikaa meistä? Itsestäni?

Hetken ajan pyörittelin mielessäni jos minkä moista ajatusta, mutta onneksi mieli kirkastui kotimatkan aikana ja tallilla pystyin jo aidosti nauramaan tapahtuneelle. Ja vaikka hetken aikaa olikin harmittanut, niin loppujen lopuksi osasin olla tosi tyytyväinen tähänkin päivään. Saatiinhan me paljon arvokasta kisakokemusta, vaikka homma ei ihan putkeen mennytkään. Eihän se rata todellakaan mikään katastrofi ollut - on meiltä paljon huonompaakin suorittamista nähty. Ja tällä naurettavalla harjoitusmäärällä ehkä voikin olla ihan tyytyväinen tähän tulokseen. Kokonaisuudessaan ollaan tämän talven aikana menty ihan huima harppaus eteenpäin ja vaikka sitä ihan parasta flowta ei vielä kisakentille ollakaan saatu, niin jaksan edelleen uskoa siihen, että jonain päivänä sekin tapahtuu ja me päästään loistamaan. 

Nyt vaan paljon lisää treeniä ja ratoja on alle tälläkin kaudella. Ja ennen kaikkeahan me kuitenkin vielä kerätään kokemusta rataratsastuksesta ja pyrin itselleni saamaan varmuutta omaan tekemiseen. Rutiinilla uskon ongelmien pienenevän ja itsevarmuuden kasvavan - ja sitä myöden suorittamisen paranevan huimasti. Nyt vaan reippaasti kohti uusia koitoksia! Ei anneta pienten epäonnistumisten lannistaa! :) 

"Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin"

10.4.2018

Kolme vuotta rakkautta

"Sua ilman mä muualla oisin,
toinen ja toisen kumminkin,
ja varmasti liikaa vaille jäänyt.."


1.4. tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun meidän matkamme Dalian kanssa alkoi. Matkaan on mahtunut paljon erilaisia tunteita, mutta päällimmäisenä on kuitenkin pohjaton kiitollisuus kaikesta siitä, mitä yhdessä olemme tehneet, oppineet, kokeneet ja saavuttaneet. Enemmän kuin mikään muu, merkitsee kuitenkin se, miten paljon tuo hevonen antaa ja opettaa minulle. Ilman sitä en olisi se ihminen, joka nyt olen. Se on kasvattanut ja opettanut minua tavalla, johon kukaan muu ei ole pystynyt. Sen avulla olen jaksanut sellaisinakin päivinä, kun tehnyt mieli luovuttaa. Se tuo minulle niin paljon iloa pelkällä olemuksellaan ja saa aina loppujen lopuksi hymyn huulilleni silloinkin, kun ei yhtään hymyilyttäisi <3

Näistä kuvista välittyy paremmin kuin hyvin se, että tuo hevonen on minulle ennen kaikkea ystävä. Me ollaan yhdessä tehty tästä meidännäköisemme matka... Matka, johon mahtuu kovan työn, oppimisen ja tavoitteiden saavuttamisen ohella myös paljon niitä kaikkein tärkeimpiä asioita: yhdessä tekemistä, olemista, hupsuttelua ja rakkautta! <3

Postauksen kuvista valtava kiitos ihanalle Merikelle! 











"... and then suddenly you were my everything" ♥

14.3.2018

Hankitreeniä täydellisessä talvisäässä

Hiihtolomaviikon sää täällä Etelä-Suomessa oli ihan mielettömän kaunis. Kyllä meitä hemmoteltiin auringonpaisteella ja pikkupakkasilla - aivan täydellinen sää siis suunnata kimmeltäville hangille leikkimään dressageratsukkoa! Ja ai että, miten hieno hevonen mulla olikaan alla, ei sen kanssa voi kuin nauttia yhteisestä tekemisestä! <3

Kuten olen varmaan aikaisemminkin maininnut, olemme tämän talven aikana ottaneet valtavan harppauksen eteenpäin, niin tasaisuudessa, ryhdissä kuin ihan henkiselläkin puolella. Hankitreenien myötä Dalia on kasvattanut lihasvoimaa ihan huimaa vauhtia ja askellajit ovat parantuneet ihan mielettömästi - vielä kun kuski osaisi aina ratsastaa ne ulos hevosesta! Ollaan keräilty valmennuksissa kovasti kehuja ja pian alkava kisakausi näyttää melko lupaavalta, kunhan vain itse saan pidettyä jäät hatussa! 

Sen pidemmittä puheitta voisin laittaa näytille useamman otoksen erään kauniin talvipäivän hankireeneistä. Kuvista kuuluu valtava kiitos tallikaverilleni Janikalle! <3














♥ | kaikki kuvat © Janika Nevalampi

1.3.2018

Onnea on valmentaja, jota kiinnostaa

Muutama viikko sitten koin useampaan otteeseen epäonnistumisen tunteita, kun itsenäiset treenit Dalian kanssa eivät tuntuneet onnistuvan - ei sitten millään. Hevonen olisi mielellään kulkenut pitkänä kuin nälkävuosi, takajalat tallissa ja selkä alhaalla. Itse yritin pitää pakettia epätoivoisesti kasassa, mutta edes oma kroppa ei tuntunut suostuvan yhteistyöhön. Pitkän hyvän vaiheen jälkeen epäonnistuminen tuntui lannistavalta. Ja vaikka viimeisimmässä postauksessa pääsinkin kovasti iloitsemaan siitä, että osaan pysyä positiivisena ratsastuksen suhteen ja edes ne pienet epäonnistumiset eivät tunnu pahalta, niin silti vaikeimpien hetkien aikana tuntui siltä, että ajatusmaailmani pääsi keikahtamaan ihan vahingossa päälaelleen. Yritin lohduttautua sillä, että vaikeat vaiheet kuuluvat lajiin, mutta silti olo oli lannistunut.

Kuvituksena Pian ottamat ihanat kuvat viime talvelta. Ensimmäinen ratsastus Saksan reissun jälkeen 28.2.2017! <3 | © Pia Kujanpää


Onneksi meillä on kuitenkin tukenamme valmentaja, joka kuuntelee huolia ja keksii meidän kanssamme ratkaisuja ongelmiin! Meillä oli takanamme muutama hankala päivä, joiden jälkeen päästiin vihdoin valmennukseen. Minua ei ole pitkiin aikoihin jännittänyt mennä kenenkään silmän alle, mutta on pakko myöntää, että noiden vaikeiden päivien jäljiltä itsetunto ratsastuksen suhteen oli niin pohjamudissa, että melkein hävetti mennä esittelemään ratsastustaan jonkun eteen. Toisaalta tiesin, että saan viimeinkin apua hankaluuksiin, joten olo oli samanaikaisesti helpottunut. Vuodatin heti alussa Jossulle asiat, jotka tuottivat päänvaivaa ja aloimmekin sitten heti purkamaan niitä. Ratsastimme hevosen ensin pysähdysten/äärimmäisten kokoamisten avulla rehellisesti takajalkojen päälle kantamaan itsensä, jolloin se tuli myös edestä kevyeksi. Hetken verran väännettiin hiki hatussa, mutta yhtäkkiä jokin palanen loksahti paikoilleen ja ratsastus tuntui paremmalta. Sen jälkeen sain koko lopputunnin tehdä töitä kevyen ja yritteliään hevosen kanssa. Tehtiin kaikki tehtävät lähes moitteettomasti - ravi oli älyttömän mageeta, laukka pyöri ja hevonen kokosi kuunnellen istuntaa... En muista milloin viimeksi ollaan saatu niin paljon kehuja kuin tuolloin!

Olo tunnin jälkeen oli äärimmäisen huojentunut - ja onnellinen. Kyseinen valmennus sai minut ymmärtämään, että ehkä suuri osa meidän ongelmista ei ollutkaan todellisia, vaan pikemminkin pääni sisäisiä. Koska olemme vaiheessa, jossa nostamme tasoa ja opimme paljon uusia asioita ja opetamme hevosta liikkumaan uudella tavalla, on ihan luonnollista, että vaikeuksia tulee. Asiat tuntuvat vähän erilaiselta selkään, kuin miltä ne näyttävät maankamaralle. Olin ollut todella huolissani esimerkiksi istunnastani harjoitusravissa, mutta siihen paneutuessamme tokaisikin valmentaja, ettei hän tiedä, mitä hänen tuossa pitäisi korjata, kun ei siinä ole mitään korjattavaa. Välillä tunne selkään voi olla erilainen kuin ennen, jopa epämiellyttävä - mutta se ei silti tarkoita, että asiat olisivat pielessä.

© Pia Kujanpää


Seuraava valmennus koitti muutaman päivän kuluttua. Välissä olin muutaman kerran ollut kentällä ja Dalia oli ollut superhyvä. Tunnilla eteen tuli kuitenkin uusia hankaluuksia, kun Dalialla oli kovasti ylimääräistä virtaa, mikä näkyi keskittymättömyytenä ja ulkopuolisten asioiden (kuten esimerkiksi hiihtäjien) tuijotteluna. Pöllöenergiaa on joinain päivinä vaikeaa saada kanavoitua tehtävien tekoon, kuten meillä tuolloin kävi. Takoituksena oli tehdä väistöjä. Dalia jäi energisyydestään huolimatta pohkeen taakse, eikä polkenut kunnolla takaa. Tahtia oli äärimmäisen vaikeaa yrittää säilyttää, mutta hetken kuluttua homma alkoi toimimaan jotenkuten. Jatkettiin samaa ravissa - ja ongelmat pamahtivat jälleen esille. Yritettiin siis aluksi keskittyä ihan vain raviin, jättäen väistöt hetkeksi pois ohjelmasta. Iso ja lennokas ravi oli tilauksessa, mutta mulla oli tunne kuin oltaisiin Vermon suoralla päästelty. Hevonen ei taipunut milliäkään ja lähti aina yhdestä tietystä kulmasta kuin ammus eteenpäin. Minä typeränä turvauduin niissä tilanteissa siihen kaikkein helpoimpaan - ja huonoimpaan - vaihtoehtoon, eli käteen. Otettiin pieni mietintätauko, jonka jälkeen jatkettiin, minä istunnalla ratsastaen ja hevonen paremmin avuilla ja hallussa. Päästiin jatkamaan takaisin väistöjen pariin. Ne menivät ihan kohtuullisesti, mutta hevosesta huomasi, että sen fokus oli pätkittäin jossain aivan muualla kuin työnteossa. Tahti ja lennokkuus oli vaikea säilyttää, mutta kyllä sieltä muutamia ihan kelpojakin pätkiä saatiin aikaiseksi.

Tässä vaiheessa tuntui siltä, että oltaisiin ihan hyvin voitu lopettaa ja luovuttaa, mutta välikäyntien aikana keräsin itseni ja lähdin täynnä uutta puhtia kohti laukkatehtävää. Tultiin keskihalkaisijalle vastalaukassa, siitä voltti (vastalaukassa), jonka jälkeen toiseen suuntaan (myötälaukassa) voltti ja sen jälkeen pieni pätkä sulkutaivutusta kohti uraa, mitä pitkin jatkettiin vastalaukkaa. Jotain ihmeellistä tapahtui, sillä Dalia tuli yhtäkkiä ihan höyhenenkevyeksi, eikä tarvittu montaa toistoa, kun hevonen oli niin S-U-P-E-R-H-I-E-N-O!! Kaikki alkutunnin vaikeuden unohtuivat ja olin valmennuksen jälkeen ihan haipeissa meidän suoriutumisesta. Tuo tunti osoitti mulle jälleen kerran sen, että vaikeuksien jälkeen se yksikin onnistuminen saa fiiliksen todella korkealle. Ja tälläkin kertaa, vaikka oman takapuolen alle tunne ei jatkuvasti ollutkaan loistava, saatiin valmentajalta hyvää palautetta! :)

© Pia Kujanpää


Ihanaa huomata, miten kokonaisvaltaisesti ollaan päästy työskentelemään ja kehittymään näiden yksityistuntien ansiosta. Vaikka meille tulee ongelmia, on meillä tukenamme aivan mahtava ja sitoutunut valmentaja ratkomassa niitä meidän kanssamme... Onnea on valmentaja, jota kiinnostaa meidän edistyminen ja menestyminen, jolla on halua viedä meitä kohti tavoitteita ja joka tahtoo meidän onnistuvan. Kiitos hänelle <3

6.2.2018

Positiivisuus on asennekysymys

Olen itse huomannut ja varmaan muillekin on pistänyt silmään, että positiivisuus tuntuu nyt huokuvan postauksistani niin instagramissa kuin täällä bloginkin puolella. Hehkutan jatkuvalla syötöllä Daliaa kaikissa someissani, kuten myös tosielämässäkin. Toivottavasti en rasittavuuteen asti.. ;) Mutta mun mielestä, jos siihen on aihetta, niin kyllä sitä vähän kuuluukin hehkuttaa! Usein mun ratsastuksen aikana saattaakin kentältä useaan otteeseen kuulua "WAU HIENO!!" tai "JAAA, SUPER!!!!" tai jotain muuta vastaavaa! :D

21.1.2018 | © Anna Y


Syksyllä kirjoittelinkin jo aiheesta, että "ihan ok" on tarpeeksi hyvä, mutta nyt minusta tuntuu, että olen tosissani osannut omaksua sen ajattelutavan. Viime aikoina olen harvoin jäänyt ruikuttamaan osaamattomuutta tai epäonnistumisia, vaan olen aina etsinyt ne hyvät puolet. Asennemuutos on tapahtunut selvästi jossain pääni sisällä, sillä pitkään aikaan mulla ei ole ollut huono fiilis ratsastuksen jälkeen. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että meidän treenimme menisivät aina ihan putkeen ja kaikki onnistuisi täydellisesti, vaan pyrin ihan tietoisestikin etsimään ne onnistumiset sen sijaan, että takertuisin niihin juttuihin, joissa oli hankaluuksia. Pidemmän päälle positiivinen ajattelutapa on automatisoitunut ja lähes aina olen saanut tulla takaisin talliin hymy korvissa, heppaa vuolaasti taputellen. Ja se on sen ansainnut - onhan se mulle aina se maailman hienoin!

Toki siitä huolimatta, että ajattelen positiivisesti ja kiinnitän aikaisempaa enemmän huomiota onnistumisiin, osaan löytää myös sen kriittisen tavan katsoa omaa tekemistä. Tiedostan ja näen myös virheet ja ne asiat, joissa on parantamisen varaa. En kuitenkaan samalla tavalla jää murehtimaan niitä, vaan osaan käsitellä ne aikaisempaa rennommin. Tarkastelen ratsastustani kyllä edelleenkin kriittisesti, mutta nimenomaan positiivisen kautta, enkä lyttäämällä omaa tekemistäni. Osaan katsoa meidän kehitystämme optimistisella tavalla, mikä luo paljon enemmän uskoa myös tulevaisuuteen!

Hieno! ♥ | 31.1.2018 | © Pia Kujanpää

Vuodenvaihteessa tein yhden selkeän muutoksen ja vaihdoin ryhmätunneista yksityisvalmennuksiin. Valmentajan huomio on jatkuvasti minussa ja hän pystyy suunnittelemaan tehtävät ihan meitä ajatellen. Saan häneltä tarvittavan tuen ja päästään etenemään meille sopivassa tahdissa. Nyt olen huomannut, että pystyn keskittymään omaan ratsastukseeni paljon aiempaa paremmin. Ryhmätunneilla ajatus saattoi harhailla sillä välillä, kun valmentaja keskittyi muihin ratsukoihin ja muutenkin oma huomio saattoi välillä kiinnittyä aivan liikaa muiden tekemiseen ja välillä jopa itseni vertaamiseen muihin. Yksityistunnilla puolestaan huomaan ratsastavani täysin omaa itseäni varten, keskittyen 100% itseeni ja hevoseeni. Ratsastan kaikki tehtävät huolellisesti ja otan homman tosissani: tarkoituksena on joka kerta oppia uutta, viedä meitä vähän eteenpäin, katsoa mikä sujuu ja missä on parannettavaa. Lisäksi saan aina "kotiläksyjä", joiden avulla voin itsenäisissä treeneissä kehittää meidän osaamistamme. Treenaaminen onkin aikaisempaa kokonaisvaltaisempaa, nousujohteisempaa ja tehokkaampaa. Positiivisen asenteen avulla osaan nousevasta vaatimustasosta huolimatta olla armollinen omille virheille ja olla tyytyväinen siihen, missä pisteessä nyt mennään!

Minulle on jo kauan hoettu, että minun pitäisi oppia olemaan vähemmän ankara itselleni. Vihdoin vuosien ikuisuusprojekti on tuottanut tulosta ja oma asenne on selvästi muuttunut - ja vain positiiviseen suuntaan! Samalla myös motivaatio on noussut kohisten ja kaikki tuntuu vaan niin paljon paremmalta. Ja mikäs tässä, huippuhevosen kanssa tehdessä! ;)

Välillä sitä tekee mieli kehua hevosta maasta taivaaseen, vaikka se ei olisi mitään erikoista tehnytkään, tai vaikka tunti ei niiiin hyvin olisikaan sujunut. Mutta miksipä en silti sitä tekisi? Onhan se joka tapauksessa minulle se maailman hienoin, vaikka miten päin laitettaisiin... <3

♥ | © Pia Kujanpää

2.2.2018

Esittelyssä Kapu



Kesän lopussa löysin sattumalta ilmoituksen liikuttajaa etsivästä lämminverisestä. Laitoin viestiä ihan mielenkiinnosta, vaikka en tositarkoituksella mitään uutta liikutettavaa etsinytkään. Omistajan kanssa viestiteltiin jonkin aikaa ja huomattiin, että olen aikaisemminkin ollut häneen yhteydessä useampi vuosi sitten. Silloin minulla painoivat päälle ylioppilaskirjoitukset ja tallimatka oli autottomalle vähän turhan pitkä, joten homma jäi silloin siihen. Nyt tilanne oli kuitenkin eri: hevonen asuu eri tallilla, lähempänä kotiani ja minulla on auto käytössäni. Kiinnostuin diilistä sitä enemmän, mitä enemmän viestiteltiin ja sovittiinkin sitten tapaaminen! 

2.9. astelin ensimmäistä kertaa kyseisen tallin pihaan. Siellä minua odotti pieni, kimo ruuna, joka tuijotti minua epäluuloisen näköisenä. Omistaja oli jo verrytellyt vähän, joten hyppäsin pian selkään. Ekasta ratsastuksesta en ihan hirveästi muista muuta kuin sen, että hevonen oli ihan superpieni (kapea verrattuna siihen, mihin olin tottunut) ja superherkkä, enkä tehnyt mitään ihmeellistä. Omistaja antoi muutamia vinkkejä, mutta tyytyi pääosin tarkkailemaan ratsastustani ja sitä, miten Kapu otti minut vastaan. Hän kertoi, että hevonen ahdistuu helposti paineesta ja kun hoksasin olla mahdollisimman rauhallinen ja jättää avut minimiin, Kapu alkoi rentoutumaan. Kokeilin kaikki askellajit läpi ja paljon oli toki korjattavaa, mutta hevonen tuntui kuitenkin kokeilun perusteella ihan mukavalta ja mielenkiintoiselta. Omistajan mielestä meno näytti ilmeisesti ihan lupaavalta ja sovittiinkin siltä seisomalta, että alan ratsastamaan Kapua muutaman kerran viikossa, aina kun ehdin :)

6. kerta Kapun selässä, ensimmäiset kuvat meistä 20.9.2017 | © Merikke

Postauksen ensimmäinen kuva, tämä ja alempi noin kuukauden yhteistyön jälkeen, 6.10.2017 :) | © Merikke



Vasta muutaman itsenäisen kerran jälkeen aloin ymmärtämään, että tuon hevosen pään sisään ei noin vain päässytkään. Se on luonteeltaan ehkä hieman ujo, eikä ottanut mua heti avosylin vastaan, vaan otti oman aikansa tutustua. Se on myös todella herkkä, kuten jo ensimmäisellä ratsastuskerralla sain huomata: se kyllä ilmaisi, jos jostain jäi liikaa puristamaan. Pikkuhiljaa sain Kapun kuitenkin vakuutettua siitä, että mä olen ihan jees ja mun kanssa on oikeastaan ihan kiva puuhailla ja tehdä hommia. Opin ennakoimaan sitä ahdistavat tilanteet ja yhteistyömme alkoi pikkuhiljaa sujua yhä paremmin.  Nykyään me ollaan jo hyviä kavereita ja Kapu lähtee mielellään töihin. Ratsailla homma toimii ja työnteon jälkeen se on useimmiten erittäin tyytyväisen ja hyväntuulisen oloinen! :) 

Olen saanut ihan vapaat kädet treenaamiseen Kapun kanssa. Saan maastoilla ja mennä sileällä ihan niin kuin tykkään. Me treenataankin melko monipuolisesti koulua, yleensä keskittyen ihan perusasioihin, kuten tahtiin, taipumiseen ja suoruuteen. Varsinaisia koululiikkeitäkin Kapu kyllä hallitsee useita, mutta itse olen enemmin keskittynyt perusjuttuihin. Nyt kun meillä alkaa yhteistyö olla melko hyvällä mallilla, ollaan otettu vähän enemmänkin liikkeitä (kuten väistöjä, avoja, takaosan väistätystä, kokoamisia jne) mukaan treeniin. Alkuajoista Kapu on rauhoittunut mun kanssa tosi paljon. Se ottaa tuntuman paljon paremmin vastaan ja kulkee tahdikkaammin kuin aikaisemmin. Tulevaisuudessa olisi tarkoitus jatkaa samojen asioiden hiomista ja ottaa mukaan myös uusia juttuja. Kuitenkin tutustumme toisiimme edelleenkin paremmin ja minulla on välillä vieläkin töitä tämän herkän hevosen sielunmaailman ymmärtämisessä. Ihan hurjia harppauksia ollaan otettu eteenpäin, mutta toki meillä on vielä ihan hirvittävä määrä opittavaa yhdessä!

Kapu on tässä lyhyen ajan sisällä astellut tiensä mun sydämeen ja opettanut mulle paljon tärkeitä asioita etenkin herkän hevosen ratsastamisesta. Paljon lämmitti omaa mieltä, kun omistaja oli muutama viikko sitten katsomassa meidän menoa ja totesi sen jälkeen, että Kapu näyttää ihan mielellään tekevän mun kanssa hommia <3

Uusimmat ratsastuskuvat meistä, tämä ja alempi, 24.11.2017 | © Merikke


27.1.2018

Näin on meidän vuosi pyörähtänyt käyntiin

Nyt luvassa olisi sekalainen kuulumispostaus muutaman viikon tekemisistä. Olen tällä hetkellä kipeänä kotona, joten aikaa kirjoittamiselle löytyi. Voi siis olla, ettei tässä postauksessa ole sen kummemmin päätä, eikä häntää, mutta kunhan nyt ajankulukseni naputtelin miten meillä hurisee! :)

Viime postauksessa hehkutin hetken ajan loistokunnossa ollutta kenttää, mutta oikeastaan jo pian sen jälkeen alkoivat pakkaset pikkuhiljaa kovettamaan pohjia. Ennen kaikkein kovimpia pohjia ehdittiin kuitenkin aloittelemaan valmennuksessa jo hetken aikaa suunnitelmissa olleet laukanvaihtotreenit. Laukka-käynti-välittömästi uusi laukka -siirtymiset olivat sen päivän teema ja niitä lupasimme myös vastedes harjoitella. Sen jälkeen tosin jouduttiin useampi päivä viettämään käyntiliikunnan merkeissä maastossa koppuraksi menneiden pohjien vuoksi, mutta sittemmin uskaltauduin pellolle kokeilemaan, josko siellä olisi pystynyt tehdä jotain muutakin kuin kävellä - ja siellähän pystyi! Koska kyseisellä pellolla ei syksyllä oltu ratsastettu, pohja ei ollut muhkurainen, vaan suora ja oikeastaan se jopa jousti hieman, joten saatettiin ottaa mukaan treeniin ravia ja laukkaakin! 

Pellolla treenailin siis pari päivää keskittyen paljon omaan istuntaani. Olin ratsastanut jo n. kuukauden verran täysin ilman jalustimia ja nyt, kun otin ne takaisin, tuntui istuminen alkuun tosi vaikealta. Tukeuduin liikaa jalustinten varaan, enkä siten saanut jalkaa lähelle ja takapuolta rennosti penkkiin. Sen lisäksi jo hetken aikaa ongelmia on tuottanut mun vasen käsi, joka toimii kyllä ulko-ohjan varressa hyvin, mutta sisäkätenä jää turhan herkästi veto päälle. Siihen yritin myös keskittyä täysillä. Hiki virtasi nyt myös ratsastajalla, mutta motivaatiosta ei todellakaan ollut puutetta! Kunhan sain ensin oman kroppani edes jotenkuten haltuun, jatkettiin vaihtotreenin parissa eli paljon siirtymisiä laukasta käyntiin ja takaisin laukkaan. Dalia teki tosi kiitettävällä asenteella hommia ja oli ilo huomata, miten se kävelypäivien aikana kerääntyneestä energiasta huolimatta jaksoi keskittyä kivasti tekemiseen! Vaikka itseä olisi tallille tullessa väsyttänyt, niin tuo murunen sai joka kerta synnytettyä leveän hymyn mun huulille.. <3



Viime viikon torstaina sitten vihdoin satoi se kauan odotettu lumi! Olin tosin varannut meille maneesivuoron juuri sille päivälle, joten ihan heti ei päästy tuoreelle lumelle iloittelemaan, mutta sen sijaan otettiin kaikki ilo irti kunnon treenistä hyvällä pohjalla. Tein paljon HeA-asioita eli väistöjä, vastalaukkoja ja keskiaskellajeja, joita ei oltu kovien pohjien vuoksi päästy vähään aikaan kotona harjoittelemaan. Loppuun ratsastin vielä ikään kuin testiksi läpi yhden kilpailuradan (tai ainakin jotain sinne päin) ja sen jälkeen palasin vielä uudelleen vaikeimpiin kohtiin. Vaikka jostain syystä ratsastan itse ratatehtävät aina paljon huonommin, niin voin siitä huolimatta olla ihan tyytyväinen siihen, millä mallilla nyt olemme! Ostimpa samana iltana kisaluvatkin... ja nyt en meinaa pysyä housuissani, kun odotan niin innolla tulevaa kautta! ;)

Maneesipäivää seuraavana päivänä, eli perjantaina, tein palautteluksi kevyen hankihölkän, jossa itse ravin ja laukan osuus oli yhteensä ehkä parisenkymmentä minuuttia. Ainakin saman verran käytettiin aikaa alku- ja loppukäynteihin ja heppa vaikutti tyytyväiseltä. Lauantaina palailtiin jälleen kunnon treenin pariin, sillä meidän kentällä oli pehmeän lumen ansiosta superhyvä pohja! Käynnissä aloittelin avoilla ja suluilla, saaden siten hevosen kuulolle ja taipumaan rehellisesti kropan läpi. Ravissa keskityin puolestaan täysillä siihen, että sain ison, joustavan ja tahdikkaan askellajin ja melkoisen kivaa liikettä Dalia esittikin! Laukassa puolestaan palailtiin jälleen "vaihtojen" eli siirtymisten pariin. Nyt ne alkoivat tulla jo aika näppärästi. Siirtyminen laukasta käyntiin oli napakka ja uusi laukka nousi oikeasti välittömästi! Huh, on tuo Dalia vaan aikamoisen hieno!! <3

Sunnuntaina palailtiin takaisin pellolle, mennen lähinnä askellajit läpi. Silloin menin kyllä aika rennosti ja jälkikäteen ajattelinkin, että olisin hiukan enemmän uskaltanut hepalta kuitenkin vaatia, mutta tärkeintähän on, että pidetään hauskaa... Ja mitä hauskaan tulee, niin maanantaina päästiinkin sitten oikein kunnolla vauhtiin. Toki verryttelin hyvin alle ja etsinkin Dalialle mahdollisimman kivaa ravia, joka oikeasti sujuisi eteen ja ylös - ja se teki älyttömän hyvin!! Lyhykäisen alkutreenin jälkeen päästiinkin sitten huvittelemaan ja Dalia sai pinkoa pellolla, minkä jaloistaan pääsi. Kyllä oli niin tyytyväistä heppaa, kun palailtiin takaisin talliin. Mun mielestäni on todella tärkeää, että hevonen pääsee välillä irrottelemaan ja siksi hankirallit kuuluukin meidän jokaisen talven ohjelmaan! :)

Sunnuntai 21.1. ♥ | © Anna


Tiistaina olikin sitten odotettu päivä eli vihdoin kouluvalmennus! Edellisestä oli kulunut jo kaksi viikkoa, joten oli jo korkea aika päästä valvovan silmän alle! Verkkasin itse valmiiksi ja valmennus aloiteltiinkin itse asiassa samalla asialla kuin edeltävänä päivänä olin pellolla tehnyt, eli ravi eteen ja ylös. Vaadittiin hevonen nousemaan edestä, kantamaan takajaloillaan ja käyttämään kroppaansa rehellisesti. Jatkuvasti sai pyytää enemmän liikettä, kuitenkin varoen, ettei hevonen lähde alta juoksemaan. Huhhuh, kuuma tuli, mutta voi jösses, mitä ravia siitä hevosesta lähtikään irti!! Kyllähän siltä sitä liikettä löytyy, kunhan vaan saa sen ratsastettua ulos. Noh, laukassa puolestaan tehtiin vaihtotreeniä ja sen lisäksi vähän sulkutaivutustakin kokeiltiin ja ne sujuivat ihan hyvin. Olipas kiva, että onnistuttiin taas astetta hankalammissakin tehtävissä! On tuo Dalia vaan mahtava <3

Keskiviikkona jatkettiin itsenäisesti pellolla ja yritin hakea samanlaista ravia kuin edeltävän päivän valmennuksessa. Toki Dalia oli varmaan jonkin verran jo väsynyt muutaman päivän ponnistelujen jälkeen, sillä ihan parastamme ei päästy esittämään, vaikka hyviä pätkiä tulikin useita. Kova tuuli ja lumituisku eivät hirveästi motivoineet jäämään vääntämään pidemmäksi aikaa, joten ravien jälkeen otin laukkaa vaan ihan ympyrällä ja ainakin tuo vasen laukka on ihan älyttömän hyvää tällä hetkellä... pakko vielä kerran hehkuttaa, että on se vaan mielettömän hieno hevonen! <3

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä olivatkin sitten harmiksemme kaikki lumet hävinneet ja huiman viikon kestänyt talvi oli ohi... Kenttä ja pellot olivat aika huonossa kunnossa, joten käytiin vaan maastoilemassa rennosti. Maasto tosin ei ollut ollenkaan huono juttu siihen väliin, sillä olihan Dalia tehnyt jo useana päivänä hienosti hommia! Itse olin jo silloin hieman flunssainen ja eilen se sitten iskikin toden teolla; lämpökin nousi ja jouduin jättämään tallipäivän välistä... Vielä tänäänkin jouduin jäädä kotiin lepäilemään, mutta ehkäpä tämä tästä! Luntakin on sadellut vähän lisää ja enemmänkin näkyy olevan luvassa, joten elättelen toiveita, ettei meidän talvi vielä ollutkaan tässä! Olisi ihan huippua päästä vielä hangelle treenaamaan!

Keskiviikko 24.1. ♥ | © Janika




Tiivistettynä siis: kuten aikaisemmin jo mainitsin, on kisaluvat hommattu tälle kaudelle ja motivaatio on huipputasolla. Odottelen innoissani kilpailukautta ja treenejä ihan ylipäätään. Dalia on todella hyvällä mallilla, silti jatkuvasti opitaan uutta ja kehityksen suunta on vahvasti positiivinen! Ei kai tässä voi muuta kuin olla kiitollinen siitä, miten hyvin meillä on tällä hetkellä asiat... <3